Teat­te­ri Kajo päät­ti pis­tää myl­lyn pyö­ri­mään kesäk­si 2023 ja esit­tää jo kesä­teat­te­rien klas­si­kok­si­kin muo­dos­tu­neen Ulvo­van myllärin.

Näy­tel­mä sijoit­tuu suo­ma­lai­seen maa­lais­pi­tä­jään, 1950-luvun sotien jäl­kei­seen jäl­leen­ra­ken­nus­vai­hee­seen. Kylään saa­puu eräs Gun­nar Hut­tu­nen ja kun­nos­taa van­han myl­lyn. Hän osoit­tau­tuu­kin kel­po myl­lä­rik­si, mut­ta amma­til­li­sis­ta ansiois­taan huo­li­mat­ta, on vähän oudon­lai­nen. Met­sän reu­nal­ta kuu­lu­va ulvo­mi­nen ei ole­kaan susien, vaan myl­lä­rin aikaan­saa­maa. Eikä sii­nä vie­lä kaik­ki. Myl­lä­ri myös näyt­te­lee. Mil­loin eläi­miä, mil­loin mui­ta kylä­läi­siä ilveh­tien, eleil­len ja ään­nel­len. Mik­si­kö­hän? Sitä ei Hut­tu­nen itse­kään osaa tar­kem­min perustella.

Hän ulvoo, kun ulvo­tut­taa ja näyt­te­lee, kun näyt­te­lyt­tää. Paha­kin se on suus­taan. Aina kri­ti­soi­mas­sa ja vän­kää­mäs­sä, mil­loin mis­tä­kin. Tämä­hän ei käy päin­sä. Pian alkaa­kin ajo­jah­ti, jos­sa Hut­tus­ta ale­taan hää­tää kyläs­tä kai­kin kei­noin pois.

Näy­tel­mäs­sä on toi­min­taa, kome­dial­li­sia kään­tei­tä ja tot­ta­kai: rak­kaus­ta­ri­na. Samal­la se käsit­te­lee eri­lai­suu­den hyväk­sy­mis­tä, vapau­den kai­puu­ta ja ihmi­sen oikeut­ta olla itsensä.

Teem­me par­haam­me, että viih­dyt­te, iloit­set­te ja jos niik­seen tulee, vähän lii­ku­tut­te­kin. Ja jos esi­tys jut­te­lut­taa koti­mat­kal­la­kin, olem­me onnisuneet.

Läm­pi­mäs­ti ter­ve­tu­loa Kesä­teat­te­ri Sot­kan­pe­sän katet­tuun katsomoon!