Vata­nen saa tar­peek­seen työ­elä­män ora­van­pyö­räs­tä, hyp­pää autoon ja jät­täy­tyy ns. koh­ta­lon­huo­maan. Yhtäk­kiä Vata­nen tör­mää autol­laan jänik­seen ja pysäh­tyy aut­ta­maan louk­kaan­tu­nut­ta jänis­tä. Näin Vata­nen ja jänis lei­mau­tu­vat toi­siin­sa ja syvä ystä­vyys­si­de liit­tää Vata­sen ja jänik­sen elä­mät toisiinsa.

Jänis: ”Vata­nen, olet­sä sä mul­le niin­ku lai­nas­sa?” 
Vata­nen: ” Niin – kai mä olen. Ja sä mul­la.”
Jänis: ” Mä en taho, et sä menet pois.”
Vata­nen: ”Mä en ole menos­sa min­ne­kään.”
Jänis: ”Jos se onkin se juttu…et nisäk­käät rakas­taa sel­las­ta, mis­tä ne tie­tää et se on vaan lai­nas­sa ja hävi­ää, mut rakas­taa sil­ti. Et vaan sel­las­ta mikä kato­aa voi rakastaa.”

Sii­tä het­kes­tä muu­tok­set alka­vat vyö­ryä Vata­sen elä­mäs­sä. Vata­sen mat­ka koh­ti itsen­sä löy­tä­mis­tä ja elä­män tar­koi­tus­ta on alka­nut. Samal­la maa­il­ma hoip­puu kui­lun par­taal­la vai onko kaik­ki Vata­sen unta? Vaik­ka vie­raan­tu­mi­nen ja sisäi­nen tyh­jyys kum­mit­te­le­vat, niin mat­kas­sa on kui­ten­kin kai­ken koos­sa pitä­vää toi­voa ja rakkautta.

Mat­kal­la Vata­nen ja jänis koh­taa­vat mitä eri­lai­sem­pia kar­ne­va­lis­ti­sia hah­mo­ja, joi­den mat­kas­sa Vata­nen pää­see mais­ta­maan vapaut­ta, irti pääs­tä­mis­tä sekä tut­kai­le­maan ihmi­se­nä ole­mi­sen ja elä­män merkitystä.

Kai­ken mot­to­na voi­si olla: Jos halu­aa olla aidos­ti ihmi­nen pitää­kö löy­tää itses­tään eläin? vink vink

Näy­tel­mä perus­tuu Arto Paa­si­lin­nan saman­ni­mi­seen näy­tel­mä­teks­tiin. Esa Les­ki­sen, Sami Kes­ki-Vähä­län ja Kris­tian Smed­sin dra­ma­ti­soin­ti on vauh­di­kas ja kar­ne­va­lis­ti­nen kaik­ki­ne tyyp­pi­gall­le­rioi­neen. Sanal­lis­ta ilo­tu­li­tus­ta alus­ta loppuun.

Lupauk­sia luo­daan lunas­tet­ta­vik­si! Täl­lä motol­la työ­ryh­mä kut­suu sinut mukaan kesän kuu­mil­le lauteille!