Kysees­sä on Alek­sis Kiven Canzio. Sitä ei ole esi­tet­ty vie­lä ker­taa­kaan 70-vuo­ti­sel­la tai­pa­leel­lam­me Taa­bo­rin­vuo­rel­la. Näy­tel­mäs­sä on piir­tei­tä ita­lia­lai­ses­ta ros­vo­ro­man­tii­kas­ta ja ros­vo­näy­tel­mis­tä. Teos pureu­tuu huu­mo­rin ja lii­oit­te­lun kei­noin ikiai­kai­siin tee­moi­hin; rak­kau­teen, pet­ty­myk­seen ja kun­ni­aan. Sovi­tus ja ohjaus Han­na Lekander.

Ohjaa­ja ker­too näy­tel­mäs­tä näin:
Canzio on suur­ten tun­tei­den, miek­kai­lun, musii­kin ja into­hi­mon sävyt­tä­mä näy­tel­mä, joka on saa­nut suu­res­ti vai­kut­tei­ta Sha­kes­pea­res­ta ja antii­kin tra­ge­diois­ta. Näi­tä his­to­rial­li­sia juu­ria kun­nioi­te­taan myös teok­sen val­mis­tuk­ses­sa ja visu­aa­li­ses­sa lop­pu­tu­lok­ses­sa. His­to­ria ja nykyi­syys käy­vät leik­ki­sää vuo­ro­pu­he­lua sekä puvus­tuk­ses­sa että lavas­tuk­ses­sa! Näy­tel­män kie­li on kivi­mäi­sen rehevää.